tiistai 9. helmikuuta 2010

Kolme iitä ja no entiendo

Madrid on pikaisen vilkaisun jälkeen iso, ihana ja ihmeellinen. Ja minä olen nähnyt siitä vasta pikkuriikkisen osan. Vau.

Heti aamulla ensimmäinen tehtäväni oli metsästää ruokaa, sillä hostellimajoitukseeni ei kuulu aamiaista. Enkä myöskään saanut mennä keittiöön, koska vihainen siivooja pisti mopin poikittain eteeni ja sähisi jotain espanjaksi. Ilman kielitaitoakin ymmärsin, että siitä ovesta en kulkisi. Edellinen ruokahippunen oli uponnut kitaani yli puoli vuorokautta sitten, joten menin lähimpään löytämääni kioskiin ja ostin sämpylöitä. Onnistuin salakuljettamaan ne huoneeseeni ("you are not allowed to eat in rooms"), löin oven lukkoon ja mussutin tyytyväisenä. Pitää olla onnellinen pienistä asioista kun ei vielä suuria ole.

Gourmet-aamiaiseni jälkeen sovin treffit suomalaisen Arin kanssa, joka on ollut Madridissa jo kuukauden. Kartta kädessä ja uhoa puhkuen astuin kaupungin vilkkaille kaduille. Joku huusi jossain "good morning Madriiiiid!" ja tiesin että päivästä tulisi takuulla hyvä. Ihme kyllä löysin kohtaamispaikalle, vaikka useimmiten olin kartta nurinkurin kysymässä jokaiselta jonka kiinni sain "do you speak english?". Ei, eivät he puhu. Kiertelin kaupoilla ja huomaisin että lähes joka paikassa on menossa "rebaja" eli alennusmyynti. Vietteleviä korkkareita kahdellakympillä... Tämä on kyllä shoppailijan paratiisi, mutta ei rahattoman opiskelijan. Harmi.

Arin kanssa haimme parin euron punkkupullon ja kassillisen ruokaa (molemmat ovat täällä naurettavan halpoja) ja menimme hänen kämpilleen laittamaan sapuskaa ja nautiskelemaan viiniä eurooppalaisten tyyliin keskellä päivää. Ehkä minustakin kuoriutuu pian hienostunut viininmaistelija. En vain arvannut sen tapahtuvan näin pian. Ilta sujui rattoisasti ja osasin jopa takaisin hostellille viinipäissäni uutta reittiä. Vaikuttaa siltä että saatan todellakin oppia lukemaan karttaa. Se on suuri kehitysaskel.

Mainitsinkin jo alussa kolme iitä. Päivän kuuma lausahdus on sen sijaan "no entiendo" - en ymmärrä. Espanjalaiset juttelevat minulle edelleen kovasti ja osaan jo sujuvasti livauttaa tämän fraasin suustani. Ehkä jonain päivänä ymmärrän heitä paremmin. Nyt vain turhaudun, kun kukaan hostellissani eikä juuri muuallakaan puhu englantia. Juttelemisen lisäksi nämä lipeväliikkeiset mustatukat uskaltavat myös koskettaa ventovierasta: punainen tukkani tuntuu vetävän käsiä puoleensa kuin mesi pörriäisiä. Näissä tilanteissa suomalaisen on aivan hämillään, mutta kaikkeen kai tottuu. Kun on pakko.

Se tältä päivältä, katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti